Vuonna 1999 voimaantullut Amsterdamin sopimus antoi yksittäisille jäsenvaltioille mahdollisuuden kehittää läheisempää keskinäistä yhteistyötään yhteisten unionin toimielinten avulla, kunhan jäsenvaltioiden sopimukset eivät vaikuttaneet yhteisön säännöstöön ja yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan (YUTP).
Eurooppa-neuvoston oli hyväksyttävä kaikenlainen tiiviimpi yhteistyö yksimielisesti. Yksittäisillä mailla oli siten veto-oikeus. Yhteistyötoimille oli siis vaikea saada hyväksyntää ja siksi niitä ei koskaan toteutettu.
Nizzan sopimuksen voimaantulosta 1. helmikuuta 2003 lähtien, jäsenvaltioilla on ollut mahdollisuus tiiviimpään yhteistyöhön kahdeksan maan välillä, myös yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, jos yhteistyö on hyväksytty määräenemmistöllä, lukuun ottamatta puolustusasioita ja sotilaallisia näkökohtia sekä aloja, jotka kuuluvat Euroopan unionin yksinomaiseen toimivaltaan.
Huomautuksia
Jotkut Euroopan unionin arvostelijat katsovat, että tiiviimpi yhteistyö Euroopan unionin jäsenvaltioiden alaryhmien välillä luo oikeudellisen perustan unionille, jossa on kahden tason tai luokan jäsenvaltioita. Jos jäsenvaltioiden yhteistyötä tekevä ryhmä on riittävän suuri saavuttaakseen enemmistön unionin sisällä ja ryhmä päättää tehdä päätöksiä keskenään, ryhmä voi johtaa unionia ottamatta muiden jäsenvaltioiden kantoja huomioon.
Toiset puolestaan katsovat, että tiiviimpi yhteistyö tuo joustavuutta päätöksentekoon. Eurooppa-valmistelukunnan puolustusta käsittelevä työryhmä sekä Ranska ja Saksa puolustusta käsittelevässä ehdotuksessaan ovat esittäneet, että tiiviimmän yhteistyön tulisi laajentua koskemaan puolustusasioita. Ehdotuksessa sopimukseksi Euroopan perustuslaiksi ehdotetaan tiiviimmälle yhteistyölle erityissääntöjä.